Ensimmäinen vaelluspäivä päättyi leiripaikalle, josta oli huikea näköala mutta ei paljon muuta. Siinä vaiheessa olimme jo olleet jo jonkin aikaa kaikkien yhteyksien ulottumattomissa. Jos jotain olisi sattunut, olisi pitänyt käyttää hevospostia. Kukaan ei näprännyt kännykkää eikä ollut mitään paineita päivittää yhtään mitään. Piti matkustaa aika kauas nauttiakseen tällaisesta ylellisyydestä.
Kun ensimmäisenä leiri-iltana voitiin herkutella vielä raikkaalla vesimelonilla ja mehukkailla tomaateilla niin nyt ainoa valinta oli mahdollista tehdä eri nuudelikeittojen makujen välillä. Retkikeittimellä lämmitettiin vettä keittoa, teetä ja aamupikapuuroa varten.
Kuitenkin se, josta ei koskaan ollut pulaa, oli viini. Aina saattoi valita valko- ja punaviinin välillä. Georgiassa ei mikään ruokailu onnistu ilman viiniä ja loputtomia maljatervehdyksiä. Maljannostamiseen on omat rituaalinsa. Ensinnäkin maljaa sai ehdottaa vain damada, joka nimettiin aina illanvieton alkaessa. Omaa maljaehdotusta ei saanut tehdä ilman damadan lupaa.
Kun pakolliset pyhät maljatervehdykset oli saatu hoidettua, maljan saattoi nostaa mille vaan. Pyhien tervehdysten joukossa muistettiin aina kiittää Jumalaa, suojelusenkeliä ja kuolleiden sieluja. Tuntui, että terveiset suojelusenkelille menivät tosi hyvin perille, koska meidät oli siunattu täydellisellä säällä. Kaksi vuotta sitten, kun samanlainen retki järjestettiin viimeksi, samaan aikaan satoi vettä ja lunta ja oli hyytävän kylmää.
Meidän seurueen suosikkimaljoja olivat malja hyvien muistojen terveydeksi ja kahdelle maailman kauneimmalle maalle (joskus mainittiin myös Suomi ja Tanska minun ja Nicolain mieliksi). Paljon nostettiin maljaa myös ystävyydelle, tuleville sukupolville ja rakkaudelle. Onneksi jokaisen maljan kohdalla ei tarvinnut tyhjentää lasia, muuten olisi vaelluksesta voinut tulla aika vaivalloista ja vaarallistakin.
