Väliraportti

Olen ollut nyt Montañitassa kuukauden eli pidempään kuin missään kahteenkymmeneen vuoteen (Viroa ei lasketa). Tässä ajassa ehtii jo miettiä, mitä on ikävä ja mitä ei. Eniten on tietenkin ikävä ihmisiä: perhettä, ystäviä ja kavereita, myös työkavereita jotka ovat oikeastaan enemmän työystäviä. Olen täällä tutustunut ihaniin ihmisiin koulun kautta ja töissä orpokodissa näen päivittäin niin paljon lempeyttä ja iloa, että se auttaa pahimpaan ikävään.

Kaipaan myös hiljaisuutta, koska täällä ei ole monta hetkeä, jolloin jostain ei kuuluisi jotain ääniä: musiikkia (salsasta seiniä ravistavaan teknoon), puhetta, naurua, koirien haukkumista, kukkojen kiekumista, kissojen mouruamista. Montañitan kylässä jokainen baari ja kioski yrittää päihittää naapurinsa äänentoiston voimakkuudella. Saan nukuttua vain hyvien korvatulppien ansiosta. Pidänkin niitä tärkeimpänä matkavarusuksenani heti passin ja hammasharjan jälkeen.

Muuten en pahemmin kaipaa mukavuuksia, kuten hyvällä paineella sopivan lämpöistä vettä tai puhdasta juomavettä hanasta tai sähköjä ilman katkoksia ym. Olosuhteeni täällä ovat vähän kuin mökillä, jossa on aina kesä. 

Iloiseksi yllätyksekseni huomasin, etten kaipaa paljon tavaraa. Olen matkassa keskikokoisella repulla, johon on mahtunut hyvin kaikki mitä tarvitsen kahden kuukauden aikana. Tilaa on vielä pienille tuliaisillekin. Täällä ei ilmasto vaadi paljon vaatetusta, mutta onko sillä muutenkaan niin paljon väliä? Täällä asian tekee helpoksi sen ettei tilaisuutta turhiin ostoksiin ole. Kaipaan ainoastaan kirjakauppaa, josta voisi ostaa helppolukuisia espanjankielisiä kirjoja ja kirjoja orpokodin lapsilla. Ehkäpä seuraavaksi perustan itse sellaisen.

Kylässä ei ole muita kuin pieniä elintarvikekauppoja ja yksi ns. supermarket, joka ei ole paljon isompi kuin lähin Alepa Helsingissä. Paikalliset kuulemma vastustivat supermarketin perustamista tulisesti, koska pelkäsivät oman
pienyrittäjyytensä puolesta. Samalla kerrotaan, että paikallinen väki on hallinnolle hyvin katkera, koska tänne ei päästetä yhtään ylikansallista pikaruokaketjua. Paikallinen väki nimittäin jumaloi sitä ruokaa ja tunnelmaa. Pariskunnat matkustavat pitkiä matkoja romanttiselle aterialle lähimpään pikaruokaravintolaan. Täällä käytetään paljon sokeria ja rasvaa ruuissa mutta kauppiaat ovat oppineet, että eurooppalaiset turistit haluavat tuoremehunsa, smoothiensa ja drinkkinsä ilman lisättyä sokeria.

Kun 15 vuotta sitten yritin epätoivoisesti löytää hyvää kahvia Ecuadorista niin nyt siinä ei ole ollut ongelmia. Kylässä on monta

eurooppalaistyyppistä kahvilaa, jossa on hyvä valikoima erikoiskahveja ja wifi. En kaipaa erityisesti mitään muutakaan erityistä makua vaikka ruoka täällä maistuukin erilaiselta. En ole kyllästynyt mehukkaisiin hedelmiin ja äyriäisiin.


Työtäni en varsinaisesti kaipaa ainakaan vielä, koska minulla on täälläkin riittävästi mielekästä tekemistä. Oikeastaan olen aika tyytyväinen, että minun ei tarvitse tehdä yhtään päätöstä eikä olla vastuussa mistään eikä kenestäkään paitsi itsestäni. Töissä orpokodissa olen toki vastuussa lapsista, jotka ovat uskottu seuraani. Luulen, että tämä vastuuttomuus alkaa pikkuhiljaa kyllästyttää ja jos en palaisi vastuideni pariin pian, keksisin itselleni todennäköisesti muita vastuita.

Päätän väliraporttini kuviin tämän päivän kohokohdasta, orpokodin rantaretkestä. En ole nähnyt niin paljon aitoa riemua ja iloa pitkään. Olimme rannalla poikaporukan kanssa, koska mun vastuualueeni on poikien osastolla. Osastolla on 18 poikaa kaksivuotiaasta 12-vuotiaisiin. Tätä isommille on oma osastonsa. Tarkistin vielä, että koko orpokodissa on yhteensä 74 lasta.

Olin aluksi hiukan epäileväinen sen suhteen, miten tulen toimeen poikien kanssa, koska olen kasvattanut tytön eikä lähipiirissä ole ollut montakaan pikkupoikaa. Epäilykseni on osoittautunut täysin turhaksi. Pojat kohtelevat minua arvostaen ja kunnioittaen, jopa ihaillen kuten muutakin henkilökuntaa. Kahakoita ei pahemmin näy eikä kukaan huuda tai kiroile. Sitä vastoin isommat pitävät huolta pienemmistä ja hoitavat osuutensa talon töistä. Toki joku aina välillä kiipeää puuhun, katolle tai aidan yli.