Thursday, February 06, 2020

Väliraportti

Olen ollut nyt Montañitassa kuukauden eli pidempään kuin missään kahteenkymmeneen vuoteen (Viroa ei lasketa). Tässä ajassa ehtii jo miettiä, mitä on ikävä ja mitä ei. Eniten on tietenkin ikävä ihmisiä: perhettä, ystäviä ja kavereita, myös työkavereita jotka ovat oikeastaan enemmän työystäviä. Olen täällä tutustunut ihaniin ihmisiin koulun kautta ja töissä orpokodissa näen päivittäin niin paljon lempeyttä ja iloa, että se auttaa pahimpaan ikävään.

Kaipaan myös hiljaisuutta, koska täällä ei ole monta hetkeä, jolloin jostain ei kuuluisi jotain ääniä: musiikkia (salsasta seiniä ravistavaan teknoon), puhetta, naurua, koirien haukkumista, kukkojen kiekumista, kissojen mouruamista. Montañitan kylässä jokainen baari ja kioski yrittää päihittää naapurinsa äänentoiston voimakkuudella. Saan nukuttua vain hyvien korvatulppien ansiosta. Pidänkin niitä tärkeimpänä matkavarusuksenani heti passin ja hammasharjan jälkeen.

Muuten en pahemmin kaipaa mukavuuksia, kuten hyvällä paineella sopivan lämpöistä vettä tai puhdasta juomavettä hanasta tai sähköjä ilman katkoksia ym. Olosuhteeni täällä ovat vähän kuin mökillä, jossa on aina kesä. 

Iloiseksi yllätyksekseni huomasin, etten kaipaa paljon tavaraa. Olen matkassa keskikokoisella repulla, johon on mahtunut hyvin kaikki mitä tarvitsen kahden kuukauden aikana. Tilaa on vielä pienille tuliaisillekin. Täällä ei ilmasto vaadi paljon vaatetusta, mutta onko sillä muutenkaan niin paljon väliä? Täällä asian tekee helpoksi sen ettei tilaisuutta turhiin ostoksiin ole. Kaipaan ainoastaan kirjakauppaa, josta voisi ostaa helppolukuisia espanjankielisiä kirjoja ja kirjoja orpokodin lapsilla. Ehkäpä seuraavaksi perustan itse sellaisen.


Kylässä ei ole muita kuin pieniä elintarvikekauppoja ja yksi ns. supermarket, joka ei ole paljon isompi kuin lähin Alepa Helsingissä. Paikalliset kuulemma vastustivat supermarketin perustamista tulisesti, koska pelkäsivät oman
pienyrittäjyytensä puolesta. Samalla kerrotaan, että paikallinen väki on hallinnolle hyvin katkera, koska tänne ei päästetä yhtään ylikansallista pikaruokaketjua. Paikallinen väki nimittäin jumaloi sitä ruokaa ja tunnelmaa. Pariskunnat matkustavat pitkiä matkoja romanttiselle aterialle lähimpään pikaruokaravintolaan. Täällä käytetään paljon sokeria ja rasvaa ruuissa mutta kauppiaat ovat oppineet, että eurooppalaiset turistit haluavat tuoremehunsa, smoothiensa ja drinkkinsä ilman lisättyä sokeria.

Kun 15 vuotta sitten yritin epätoivoisesti löytää hyvää kahvia Ecuadorista niin nyt siinä ei ole ollut ongelmia. Kylässä on monta
eurooppalaistyyppistä kahvilaa, jossa on hyvä valikoima erikoiskahveja ja wifi. En kaipaa erityisesti mitään muutakaan erityistä makua vaikka ruoka täällä maistuukin erilaiselta. En ole kyllästynyt mehukkaisiin hedelmiin ja äyriäisiin.


Työtäni en varsinaisesti kaipaa ainakaan vielä, koska minulla on täälläkin riittävästi mielekästä tekemistä. Oikeastaan olen aika tyytyväinen, että minun ei tarvitse tehdä yhtään päätöstä eikä olla vastuussa mistään eikä kenestäkään paitsi itsestäni. Töissä orpokodissa olen toki vastuussa lapsista, jotka ovat uskottu seuraani. Luulen, että tämä vastuuttomuus alkaa pikkuhiljaa kyllästyttää ja jos en palaisi vastuideni pariin pian, keksisin itselleni todennäköisesti muita vastuita.

Päätän väliraporttini kuviin tämän päivän kohokohdasta, orpokodin rantaretkestä. En ole nähnyt niin paljon aitoa riemua ja iloa pitkään. Olimme rannalla poikaporukan kanssa, koska mun vastuualueeni on poikien osastolla. Osastolla on 18 poikaa kaksivuotiaasta 12-vuotiaisiin. Tätä isommille on oma osastonsa. Tarkistin vielä, että koko orpokodissa on yhteensä 74 lasta.

Olin aluksi hiukan epäileväinen sen suhteen, miten tulen toimeen poikien kanssa, koska olen kasvattanut tytön eikä lähipiirissä ole ollut montakaan pikkupoikaa. Epäilykseni on osoittautunut täysin turhaksi. Pojat kohtelevat minua arvostaen ja kunnioittaen, jopa ihaillen kuten muutakin henkilökuntaa. Kahakoita ei pahemmin näy eikä kukaan huuda tai kiroile. Sitä vastoin isommat pitävät huolta pienemmistä ja hoitavat osuutensa talon töistä. Toki joku aina välillä kiipeää puuhun, katolle tai aidan yli.





Wednesday, January 29, 2020

Isla de La Plata

Kerronpa jotain mun luontoretkestä vaikka siitä on jo pari päivää aikaa. 50:lle eurolle sai todellakin vastinetta:
hintaan kuului 45 km taksimatka Montanitasta Puerto Lopeziin ja takaisin, tunnin venematka Isla de La Plata -saarelle, johon tutustuttiin oppaan johdolla. Tämän jälkeen vielä snorklausta saaren edustalla ja lisäksi hedelmä- ja sämpylätarjoilua.

Matka alkoi, kun minä ja muu ryhmä ohjattiin pienehköön moottoriveneeseen. Joukossa oli oppaan lisäksi pari amerikkalaista, nuori ranskalainen pariskunta, espanjalainen rouva ja paikallisturismia harrastava perhe pienen tyttärensä kanssa. Olkoon kerrottu, että paikallinen perhe oli varustautunut retkeen huonoimmin. Jaoin osan vedestäni pikkutytön kanssa ja muut ryhmäläiset lainasivat auringonsuojaa.

Aurinko saarella oli pureva. Olimme suoraan päiväntasaajan alapuolella, vieläpä melko korkealla ja kuivalla maalla. Oppaan mukaan juuri tässä kohdassa on maailmannapa. Saari ei sinänsä tehnyt
suurta vaikutusta. Kasvit olivat kuivuudesta ruskeita ja
kituvia, varjoa oli hankala löytää. Tämä ei näyttänyt haittaavan harvinaisia lintulajeja, jotka asustivat saarella vailla erityistä pelkoa ihmisen läsnäolosta. Suurempi uhka heille ovat muut eläimet ja linnut. Niinpä valokuvaaminen lähietäisyydeltä ei tuottanut lintujen joukossa minkäänlaista hämmennystä.

Olen lukenut Kurt Vonnegutin Galápagos-kirjan joskus aikoja sitten. Ainoa, mikä jäi kirkkaasti mieleen, oli kuvaus sinijalkasuulista. En olisi ikinä silloin uskonut, että pääsen elämässäni näin lähelle näitä harvinaisia lintuja. Tätä lintulajia voi kohdata Ecuadorin Galápagos ja Isla de La Plata saarten lisäksi Meksikon länsirannikolla. Sinijalkasuulat elävät noin 35-vuotiaiksi. Jalkojen väri vaihtelee iän mukaan. Alle vuoden ikäisillä jalat ovat valkoisia, nuorilla 2-3 vuotiailla turkooseja ja sitä vanhemmilla sinisiä. Urokset vaihtavat paria monta kertaa vuodessa mutta kummatkin hautuvat munia vuorotellen parin viikon ajan. Myös poikasista pidetään huolta yhdessä. Ihmisen läheisyyttä eivät myöskään säikähtäneet uljaat fregattilinnut.



Snorklatessani näin niin erikoisia kaloja, että niitä olisi ollut vaikeata edes kuvitella etukäteen. Kirkkaan sinisiä, oransseja, raidallisia, ruudullisia, isoja ja pieniä. Veneen viereen uivat salaatinlehtien houkuttelemana valtavat kilpikonnat parvena. Suomessa ja varsinkin kaupungissa asuessa saattaa helposti unohtaa, miten monimuotoista maapallomme luonto oikeasti on.

Sunday, January 26, 2020

La profesora

Tämä viikko tuntui kuluvan huomattavasti nopeammin kuin aikaisemmat kaksi. Näin se on, että kun
elämään tulee rutiinia ja velvollisuuksia, aika menee nopeammin. Rutiini on tosin aivan muuta kuin kotona, mutta yhteistä vaikuttaa olevan viikonlopun odottelu. Tällä viikolla olikin velvollisuuksia  niin paljon, että myönnän rehellisesti odottaneeni viikonloppua vaikka velvollisuudet sinänsä olivat miellyttäviä.

Olen tämän matkan aikana ollut useasti myönteisesti yllättynyt. Moni asia on ylittänyt odotukseni, mm. kielikoulu, seuraelämä, majoitus, ruoka ja juoma. Suurin positiivinen yllätys oli kuitenkin orpokoti. Olin valmistautunut dickensimäiseen kurjuuteen ja lohduttomuuteen mutta löysinkin toivoa, lämpöä ja iloa huokuvan yhteisön. Henkilökunta on lempeä ja turvallinen, samalla vaativa ja tinkimätön. Lapset vaikuttavat tyytyväisiltä ja tasapainoisilta vaikka eivät pääse helpolla. Isommat osallistuvat talon töihin ja pitävät huolta pienemmistä. Kouluikäiset käyvät koulussa (viereisessä kuvassa) tien toisella puolella yhdessä muiden lähistön lasten kanssa.

Minun tehtäväni on olla opettaja ensisijaisesti kahdelle 3-vuotiaalle pojalle, Davidille ja Favelille. Toki seurustelen muidenkin lasten kanssa. Monet tulevat ohi kulkiessaan halaamaan ja kertomaan kuulumisiaan. Olen aika otettu siitä ja tunnen itseni todella tarpeelliseksi. Olen ylpeä myös siitä, että henkilökunta ja isommat lapset kutsuvat minua opettajaksi la profesora.

Hieno arvonimi ei kuitenkaan auta mua suorittamaan lähes mahdotonta tehtävää: opettaa samanaikaisesti kahta vilkasta pikkupoikaa. Kehittävien leikkien ja lukuhetkien sijasta aikani kuluu villikkojen paimentamiseen, heidän perässä juoksemiseen ja vahinkojen korjaamiseen. Komento- ja varoitussanavarastoni on kehittynyt hyvin: varovasti - cuidado, tule tänne- ven aqui, älä kaadu - no te va a caer! jne. Myös kuntoni on koetuksella, koska kumpikin painaa jo aika lailla.

Oppitunnit pidetään terassilla, jossa on samaan aikaan muitakin lapsia ja ovi pikkulasten osastolle, jossa on kivoja leluja. Toisella puolella raput ylös vapaaehtoisten ja henkilökunnan asuintaloon. Tämä orpokoti, kuten monet muutkin Ecuadorissa on kirkon yhteydessä toimivan järjestön ylläpitämä. Orpokodin suojelijoina on nuorehko amerikkalaispariskunta, joka myös asuu talossa ja huolehtii lahjoituksista, joista suurin osa tulee Yhdysvalloista. Henkilökunnasta osa on nunnia ja osa palkallista henkilökuntaa. Pienimmät lapset ovat vauvaikäisiä ja isoimmat 17-vuotiaita. Käytännön asioista vastaa paikallinen äiti Teresa, jota kutsutaan Fatimaksi.





Yhtenä päivänä sovimme, että olen Davidin kanssa pidempään kahdestaan. Silloin huomasin, että poika on aika välkky ja utelias. Hänelle ei kuitenkaan anneta paljon aikaa olla rauhassa aikuisen kanssa. Tämä on varmasti suurin haaste orpokodissa, jossa muutamien aikuisten huomiosta kilpailee kymmeniä lapsia. Davidin ja Favelin vilkkauden yhtenä syynä on varmasti suuri huomionkaipuu, koska kahdestaan ollessamme kumpikin rauhoittuu. Olen oppinut ainakin sen, kuinka paljon lapsi kaipaa omaa rauhallista aikaa kahdestaan aikuisen kanssa.

Ennakko-odotukset työstä olivat hiukan erilaiset vaikka oli vaikeata edes odottaa mitään. Työ on paljon vaativampaa ja raskaampaa kuin kuvittelin. Toisaalta se on myös paljon antoisampaa. Hetkinä, kun pikkupoikaa kiipeää syliin halaamaan ja erehtyy kutsumaan äidiksi mama, saavat hyvin herkäksi. Olen voittanut molemmat puolelleni ja eräänä päivänä David jäi lohduttomasti itkemään kun lähdin. Tiedän, että minun on pidettävä etäisyyttä jotta lapset eivät joutuisi pettymään hirveästi kun lähden. Se on kuitenkin tosi vaikeaa.

Vaikka tilat orpokodissa ovat ahtaat ja yhteen pieneen huoneeseen on tungettu vieri viereen sänkyjä (kerrossänkyjä ei jostain syystä ole) niin henkilökunta on pitänyt huolen, että ympäsristö on kodikas ja lapsilla turvallinen olo. Nämä lapset ovatkin todella onnekkaita, koska monilla elämä on orpokodissa parempaa kuin kotona tai kadulla. Kukaan ei näe nälkää ja kaikki käyvät koulua. Jotkut isommatkaan lapset eivät orpokotiin tullessaan osaa perustaitoja mutta sieltä lähtiessä kaikilla on peruskoulututkinto ja paljon muita elämäntaitoja. Orpokoti on jaettu neljään osastoon, josta isojen tyttöjen talo ja pikkulasten talo on erikseen ja poikien ja tyttöjen osastot on saman talon eri kerroksessa. Minä olen töissä poikien osastolla.

Orpokotiin tulee lapsia ongelmaperheistä ja kaltoinkohtelun seurauksena mutta on sellaisiakin, joilla ei ole vanhempia lainkaan. Hiljattaisen rannikkoalueen maanjäristyksen jälkeen monet lapset jäivät orvoksi. Lisäksi Ecuadorissa on erittäin vaikeaa adoptoida lasta eikä samanlaista sijaiskotijärjestelmää ole kuin Suomessa. Erittäin tiukka aborttilaki ei myöskään auta asiaa. David on tuotu "Santa Maria de la Esperanza" orpokotiin kuukausi sitten toisesta orpokodista, jossa hän on ollut kaksi vuotta. Favel on ollut tuotu orpokotiin 7 kuukautta sitten perheensä luota. Tarkempaa taustaa en toistaiseksi vielä tiedä. Tässä orpokodissa on kasvanut myös espanjan opettajani Ambar. Hän joutui sinne, koska isolla perheellä ei ollut varaa kasvattaa häntä. Kun vanhemmat halusivat myöhemmin hakea hänet kotiin, hän kieltäytyi lähtemästä.

Maanantaina alkaa taas rutiini mutta huomenna harjoitan turismia ja menen retkelle Isla de la Platale, köyhän Galapagokselle. Galapagos-saaret kuuluvat Ecuadorille ja on yksi suurimpia turistimagneeteista. Viikon retki sinne maksaa kuitenkin toista tuhatta. Päivä Isla de la Platalla on 55 dollaria ja todennäköisyys nähdä sinijalkasuulia ja jättikilpikonnia on suuri.

Tässä vielä tunnelmallinen kuva eilisestä illasta, jolloin koulu järjesti meille kokon rannalla. Toinen kuva on paikallisesta kirkosta, joka on lähes ainoa hiljainen paikka koko alueella. Tarvitsin hiljaisuutta muistellaakseni äitiäni, jonka kuolemasta tuli tänään vuosi.




Monday, January 20, 2020

Arki alkaa

Jos jakaisin matkani kolmeen vaiheeseen niin nyt alkaisi toinen osa. Ensimmäiset kaksi viikkoa olivat lomaa vaikka aikataulu olikin tiiviimpi kuin peruslomaan kuuluu. Koin uusia makuja, lievän vatsataudin, ranta- ja yöelämää ja tutustuin ihmisiin. Peruslomasta tämä erosi siinä, että suoritin päivittäin täysiteholla espanjaa, joogaa ja salsaa. Suorittamiselta se juuri tuntui, koska etenemisvauhti kaikissa oli hurja.

Espanjan opiskelussa edettiin kahdessa viikossa beginners-tasolta intermediate-tasolle, joogassa tehtiin kahden viikon harjoittelun päätteeksi päälläseisontaa ja salsassa pääsi viikon jälkeen edistyneisiin. Lisäksi osallistuin aktiivisesti nuorten kurssikavereideni kanssa Montanitaan kuuluisaan yöelämään ja retkeilin ympäristössä. En tosin jaksanut bailata ihan aamutunneille kuten muut, mutta selvisin melko kunniakkaasti kolmena päivänä viikossa noin kahteen asti. Täällä bailaaminen tarkoittaa kirjaimellisesti tanssimista (bailar - tanssia) eikä juopottelua. Seuraava aamu tuntui enemmän lihaksissa kuin päässä.

Tämä kaikki ei tuntunut yhtään uuvuttavalta vaan päin vastoin - tunsin päivä päivältä itseni reippaammaksi. Siinä on tietenkin osuutensa auringolla, merellä, uudella rennolla ympäristöllä, innostuneilla ja iloisilla ihmisillä. Mutta myös sillä, että olen itse rauhoittunut ja irtautunut viime vuoden paineista ja stressistä (jos sellainen oli). Katri Saarikivi kirjoitti juuri kolumnissa, miten  8 viikkoa auttaa palautumaan pitkäaikaisesta stressistä ja uuden opiskelu lisää palautumisen todennäköisyyttä.

Ryhmä, jonka kanssa aloitin kaksi viikkoa sitten, on nyt hajonnut. Kurssikaverini sveitsiläinen Valerie, brittiläinen Nathan, brasilialainen Hasad ja saksalainen Eva sekä hänen puolisonsa Kristian lähtivät viikonloppuna kaikki eri suuntiin. Hasad palasi Rio de Jaineroon, Valerie lähti jatkamaan opiskelua ja vapaaehtoistyötä Quitoon, Nathan matkustelemaan vuoristoon ja saksalaiset Galapagos-saarille.

Toki tänne tulee uusia ihmisiä mutta samanlaista ryhmäytymistä ei enää voi tapahtua. Tänään alkavat yksityistunnit koulussa, työ orpokodissa ja yksisilmäinen kissa on asettautunut luokseni taloksi.

Friday, January 17, 2020

Ihmisistä

Kun viimeksi kerroin eläimistä niin nyt hiukan ihmisistä. Ensimmäisessä postauksessa kerroin, että on helppoa päästä osaksi joukkoa kun voi jakaa yhteisiä kokemuksia. Valitin myös sitä etten ole saanut pahemmin kontaktia paikallisiin. No, täytyy nyt vähän oikaista asioista.


Ensinnäkin, maailmanmatkailua harrastavat ensisijaisesti sosiaalisesti aktiiviset ihmiset, joiden kanssa on helppoa kommunikoida. Kommunikaation taso on kuitenkin monesti aika pinnallista. Kun kaikki ovat kertoneet, mistä ovat kotoisin niin syvemmälle ulottuvat puheenaiheet päättyvät siihen. Kurssikavereitten kanssa voi toki keskustella aina opiskelusta. Nopeasti on kehittynyt myös yhteinen komiikan taju. Joidenkin kanssa yhdistävät myös uudet harrastukset, jooga ja salsa. Nyt täytyykin miettiä, että olenko ensimmäisen viikon aikana täällä nuorentuntu kun aloitin joogan lisäksi myös salsan.

Ei kovinkaan yllättävää, että mitä enemmän pystyn ilmaiseman itseäni espanjaksi, sitä enemmän
kontakteja syntyy paikallisiin. Ihmiset juttelevat todella mielellään vaikka kadulla tai kaupassa tai kadunkulmalla. Koulun henkilökunnasta suurin osa on paikallisia ja kaikki puhuvat mielellään espanjaa kun vaan itse haluaa. Oma suosikkini henkilökunnasta on kuitenkin joogaopettaja itävaltalainen Marie, joka on joogallaan saanut ikään kuin mieleni rauhoittumaan tätä matkaa varten. Viereisessä kuvassa hän pitää sylissään koiraansa, jonka nimi on Queso - juusto. Hän seurustelee salsaopettaja Andrén kanssa, joka on kolumbialainen ja paras salsaopettajani tähän mennessä.

Eilen kävin oppaan johdolla tutustumassa tulevaan työpaikkaani, orpokotiin viereisessä kylässä Olónissa. Hiukan jännitti, mikä minua odottaa, koska olen nähnyt ecuadorilaista surkeutta aiemmin. Orpokodissa on noin 60-70 lasta vauvasta 17-vuotiaisiin, vaikka se on rakennettu viidellekymmenelle. Sitä ylläpitää organisaatio, joka perustuu suurelta osin vapaaehtoisuudelle ja lahjoituksille. Ecuadorissa on aika hyvä valtiollinen tukijärjestelmä koulutukselle ja terveydenhoidolle mutta sosiaalihuolto ei ilmeisesti toimi ihan yhtä tehokkaasti.

Minua oli vastaanottamassa vapaaehtoiskoordinaattori Fatima. Lämmin ja iloinen nainen, kuten moni muukin sielä. Miehiä ei pahemmin näkynyt. Pihalla leikkivät lapset vilkuttivat mulle iloisesti ennen kuin ehdin astua ulos autosta. Kun astuin autosta ulos, kaksi noin viisivuotiasta tyttöä tuli halaamaan mua ja pian monta muutakin, myös poikia. Koko paikasta henki hyvyyttä ja iloa, jota en ole pitkään kohdannut.

Talo on pohjoismaisten mittapuiden mukaan röttelö, mutta henkilökunta on tehnyt kaikkensa, että se näyttäisi kodilta. Lasten sängyt on ahdettu huoneisiin jaettuna iän ja sukupuolen mukaan. Ikkuinoiden sijasta on jonkinlaiset kalterit ja verkko, mikä on täkäläisissä ilmasto-oloissa kätevää ja yleistä.
Todennäköisesti ikkunoita voivat itselleen suoda vain ne 20%, jotka lasketaan keski- ja ylemmäksi luokaksi.

Alakerrassa on poikien tilat, jossa on iso ruokapöytä, joka toimii myös läksyjen tekemisen paikkana. Keskellä on avokeittiö, jossa laitetaan ruokaa ja sivuilla pienemmät huoneet, joissa on sängyt. Yksityisyyttä ei paljon ole mutta käsittääkseni sitä ei myöskään kaivata niin paljon kuin pohjoisessa. Näillä lapsilla ei ole ongelmia älylaitteiden käytöstä. Niitä ei vaan ole.

Toisessa kerroksessa on pikkulasten huone ja tyttöjen tilat. Minun työni tulee olemaan pikkuisten 2-3 vuotiaiden kanssa. Lapset täällä kaipaavat paljon huomiota ja hellyyttä. Henkilökuntaa ei riitä pitämään huolta siitä, että kaikille olisi riittävästi syliä tarjolla. Näin vierailuni aikana noin 5 aikuista. Toki isommat pitävät huolta pienemmistä. Kävin moikkaamassa isompia tyttöjä, jotka olivat opiskelemassa englantia. He kävivät halaamassa vuorotellen. Tuli ihanan tervetullut olo.

Monday, January 13, 2020

Villiä menoa

Tässä paikassa jaksavat hämmästyttää sekä ihmiset että eläimet. Olen viime päivien aikana ihmetellyt sitä, miten mutkattomasti ihmiset ja eläimet täällä ovatkaan vuorovaikutuksessa. Huoli ympäristöstä näyttää olevan kuitenkin suunnattu lähinnä turisteilla. Muoviset juomapillit on monesti vaihdettu pahvisiin ja ympäristön suojelusta muistutetaan kyltein.

Turistialue onkin paljon puhtaampi kuin mitä muistelen. Vieläkin ajoittain häiritsee viemäristön haju ja se, että kylän läpi virtaava kanava on täynnä roskia. Sen sijaan merenranta ja kadut ovat siistejä enkä ole kertaakaan luopunut ateriasta siinä pelossa, että se ei tekisi hyvää vatsalleni. Eilen kävellessäni naapurikylään oli tienvarsien roskatilanne aika hälyttävä. Sieltä löytyi ihan kaikkea. Epäilen, että joillakin on tapana heittää roskia vaan auton ikkunasta ulos.

Ecuador on siinä mielessä Suomea edistyksellisempi, että kun Suomi kuluttaa osuutensa maapallon luonnonvaroista jo keväällä niin täällä ne riittävät koko vuodeksi. Täällä ei tarvita lämmitystä mutta suuri osa ihmisistä asuu olosuhteissa, joita köyhinkään suomalainen ei kestäisi. Kuumuus voi sitä paitsi olla ajoittain pahempi riesa kuin kylmä.


Luonto on täällä tosiaan läsnä kaikkialla. Mökkini patiolla liikkuu parhaillaan mouruava kissapariskunta, joka vuoroin lempii ja vuoroin tappelee. Lehmät ja vasikat herkuttelevat irtaimenaan sivukadun ruusupensailla ja rannalla telmivät ilmeisen isännöttämät koirat ihmisten joukossa nauttien raikkaasta merestä ja toistensa seurasta. Meren pinnalla leijuvat valtavat pelikaanit.



Mökkini kattoluukkujen (niissä ei ole ikkunoita vaan verkko) takaa kuuluu mitä ihmeellisimpiä lintujen ääniä ja naapurin pihalla löntystelee aamuisin joukko unisia iguaaneja. Kanavan roskatilanne ei näytä niitä häiritsevän vaan ne siirtyvät tyytyväisinä iltapäiväksi sen rantapenkereelle vilvoittelemaan. Uskon, että tämä on vasta alkua verraten siihen, mikä minua odottaa Amazonin sademetsässä.

Eilen matkalla naapurirantaan näin erään talon etupihalla papukaijan, joka puhui espanjaa paremmin kuin minä.

Friday, January 10, 2020

Extranjero

Taas tuli todistettua, miten hyviä ihmiset ovat ryhmäytymisessä. Olen ollut Moñtanitassa neljä kokonaista päivää ja tuntuu, että missään ei voi olla hyvässä mielessä rauhassa. Osittain siihen on johtanut luontainen taipumukseni verkostoitua. Olen tietenkin hakeutunutkin paikkaan ja olosuhteisiin, missä ihmiset pakostakin tutustuvat kuten kielikouluun ja matkaajien mökkiyhteisöön. Yhteiset kokemukset yhdistävät uskomattomalla vauhdilla hyvin erilaisia, eri maista ja eri-ikäisiä ihmisiä. Hiukan harmittaa tietenkin, että yhteydet paikallisten kanssa ovat jääneet vielä vähäiseksi. Keskustelut siivoojan, naapurikioskin mummon ja tarjoilijan kanssa eivät auta vielä sulautumaan paikallisen yhteisöön. Odotan kovasti vapaaehtoistyötäni orpokodissa senkin vuoksi, että pääsen
osaksi paikallista elämää ja puhumaan espanjaa.

Tämä matka on sikälikin todella erilainen kuin edellinen, että olen täällä selvästi heidän eikä meidän joukossa. Toisaalta se on jopa helpompaa, koska heistä meihin on pitkä matka. Tiedän kokemuksesta. Olen oikeastaan aika tyytyväinen siihen, että kuulun extranjeros kategoriaan. Kielikoulu kokoaa aika kirjavan porukan yhteen. Kielikoulun hollantilainen perustaja on kaiketi halunnut yhdistää harrastuksensa ja elinkeinonsa. Niinpä kielikoulun yhteydessä on surffikoulu ja työpaja, jossa surffaajafanaatikot kokoontuvat. Kielikoulun opiskelijoista ainakin puolet ovat täällä ensisijaisesti surffaamassa ja opiskelevat kieltä kai lähinnä muodon vuoksi.

Olen ollut nyt muutaman kerran rannalla ja ymmärrän hyvin, miksi tämän lajin harrastajat kokoontuvat juuri täällä. Aallot ovat todella kunnioitusta herättäviä ihan peruspulikoijankin näkökulmasta. Ranta on hienoa hiekkaa ja todella puhdas. Paikalliset pitävät velvollisuutenaan pitää rannan puhtaana vapaaehtoistyönä. Opettajani Paul kertoo käyvänsä kolme kertaa viikossa siivoamassa rantaa. Siivoamisessa onkin hommaa, koska tänne kokoontuu alkuvuonna porukkaa Ecuadorin eri osista ja jonkun verran ulkomaalaisia pitämään hauskaa divertirse. Tämä on toisaalta vaikuttanut siihen, että palvelut ovat lisääntyneet ja elämä on turistin näkökulmasta helpompaa ja turvallisempaa.

Moñtanita on muuttunut selvästi 15 vuoden aikana. Hipahtavasta kalastajakylästä on tullut melko
tyypillinen turistikeskittymä rihkamakauppoineen, paketti-illallisineen ja hampurilaisineen. Tarjonta vastaa kysyntää eli koktailkioskeja on rivissä ja kaikkea muutakin päihdyttävää on tarjolla laidasta laitaan, miedosta vahvaan. Tämä näkyy kaduilla ja yöklubeissa, ei tosin päiväsaikaan enkä ole siihen henkilökohtaisesti vielä törmännyt. Paikalliset ovat kuitenkin käsittääkseni pettyneitä siihen, minkälainen Moñtanitasta on tullut ja epäilevät, että turistit siirtyvät pian seuraavaan kylään, Olóniin. Siellä on myös tuleva työpaikkani.

En ole ehtinyt vielä kunnolla nauttia paikallisesta keittiöstä. Olen elänyt hedelmillä ja keittänyt pikku keittolevylläni kasviskeittoa ihan sen vuoksi, että ostin kaupasta ensimmäisenä päivänä kasan kasviksia, koska ne näyttivät niin meheviltä. Ne pari kertaa kun olen syönyt täällä ravintolassa, ruoka on ollut ihan hyvää mutta hyvin suolaista. Jopa tyypillinen paikallinen pikaruoka empanada-piirakka eri täytteillä on ollut suolaista. Paikallisen tavan mukaan tuli myös omaan kasviskeittoon laitettua aivan liikaa suolaa.



Tajusin tänään, että neljän päivän aikana kehittänyt jo uuden rutiinin elämääni.

Rutiini antaa todellakin ryhtiä elämään, vaikka toisaalta se saa ajan kulumaan nopeammin eikä se ole hyvä asia. Herään aamulla aikaisin (se kukko!) käyn uimassa, laitan kahvia ja katselen muistiinpanoja. Olen koulussa klo 8, välillä siesta ja tunteja taas iltapäivällä, viideltä joogaa ja sen jälkeen ruokaa ym. Eilisestä en halua tehdä rutiinia, koska silloin päädyimme kurssilaisten kanssa illallisen jälkeen baariin eikä koulussa tarttunut aamulla mitään päähän. Chuchaqui sanoisi paikallinen ketchuaksi. Piña Colada on täällä melkein yhtä hyvä kuin Kuubassa.

Tämä maa on ihmeitä täynnä. Iguaanit loikoilevat tienposkessa ja avolavoilta kaupataan mangoja kovaäänisistä. Eiköhän tähänkin totu, kuten kaikkeen.