Olen tämän matkan aikana ollut useasti myönteisesti yllättynyt. Moni asia on ylittänyt odotukseni, mm. kielikoulu, seuraelämä, majoitus, ruoka ja juoma. Suurin positiivinen yllätys oli kuitenkin orpokoti. Olin valmistautunut dickensimäiseen kurjuuteen ja lohduttomuuteen mutta löysinkin toivoa, lämpöä ja iloa huokuvan yhteisön. Henkilökunta on lempeä ja turvallinen, samalla vaativa ja tinkimätön. Lapset vaikuttavat tyytyväisiltä ja tasapainoisilta vaikka eivät pääse helpolla. Isommat osallistuvat talon töihin ja pitävät huolta pienemmistä. Kouluikäiset käyvät koulussa (viereisessä kuvassa) tien toisella puolella yhdessä muiden lähistön lasten kanssa.Minun tehtäväni on olla opettaja ensisijaisesti kahdelle 3-vuotiaalle pojalle, Davidille ja Favelille. Toki seurustelen muidenkin lasten kanssa. Monet tulevat ohi kulkiessaan halaamaan ja kertomaan kuulumisiaan. Olen aika otettu siitä ja tunnen itseni todella tarpeelliseksi. Olen ylpeä myös siitä, että henkilökunta ja isommat lapset kutsuvat minua opettajaksi la profesora.
Hieno arvonimi ei kuitenkaan auta mua suorittamaan lähes mahdotonta tehtävää: opettaa samanaikaisesti kahta vilkasta pikkupoikaa. Kehittävien leikkien ja lukuhetkien sijasta aikani kuluu villikkojen paimentamiseen, heidän perässä juoksemiseen ja vahinkojen korjaamiseen. Komento- ja varoitussanavarastoni on kehittynyt hyvin: varovasti - cuidado, tule tänne- ven aqui, älä kaadu - no te va a caer! jne. Myös kuntoni on koetuksella, koska kumpikin painaa jo aika lailla.Oppitunnit pidetään terassilla, jossa on samaan aikaan muitakin lapsia ja ovi pikkulasten osastolle, jossa on kivoja leluja. Toisella puolella raput ylös vapaaehtoisten ja henkilökunnan asuintaloon. Tämä orpokoti, kuten monet muutkin Ecuadorissa on kirkon yhteydessä toimivan järjestön ylläpitämä. Orpokodin suojelijoina on nuorehko amerikkalaispariskunta, joka myös asuu talossa ja huolehtii lahjoituksista, joista suurin osa tulee Yhdysvalloista. Henkilökunnasta osa on nunnia ja osa palkallista henkilökuntaa. Pienimmät lapset ovat vauvaikäisiä ja isoimmat 17-vuotiaita. Käytännön asioista vastaa paikallinen äiti Teresa, jota kutsutaan Fatimaksi.
Yhtenä päivänä sovimme, että olen Davidin kanssa pidempään kahdestaan. Silloin huomasin, että poika on aika välkky ja utelias. Hänelle ei kuitenkaan anneta paljon aikaa olla rauhassa aikuisen kanssa. Tämä on varmasti suurin haaste orpokodissa, jossa muutamien aikuisten huomiosta kilpailee kymmeniä lapsia. Davidin ja Favelin vilkkauden yhtenä syynä on varmasti suuri huomionkaipuu, koska kahdestaan ollessamme kumpikin rauhoittuu. Olen oppinut ainakin sen, kuinka paljon lapsi kaipaa omaa rauhallista aikaa kahdestaan aikuisen kanssa.
Ennakko-odotukset työstä olivat hiukan erilaiset vaikka oli vaikeata edes odottaa mitään. Työ on paljon vaativampaa ja raskaampaa kuin kuvittelin. Toisaalta se on myös paljon antoisampaa. Hetkinä, kun pikkupoikaa kiipeää syliin halaamaan ja erehtyy kutsumaan äidiksi mama, saavat hyvin herkäksi. Olen voittanut molemmat puolelleni ja eräänä päivänä David jäi lohduttomasti itkemään kun lähdin. Tiedän, että minun on pidettävä etäisyyttä jotta lapset eivät joutuisi pettymään hirveästi kun lähden. Se on kuitenkin tosi vaikeaa.
Vaikka tilat orpokodissa ovat ahtaat ja yhteen pieneen huoneeseen on tungettu vieri viereen sänkyjä (kerrossänkyjä ei jostain syystä ole) niin henkilökunta on pitänyt huolen, että ympäsristö on kodikas ja lapsilla turvallinen olo. Nämä lapset ovatkin todella onnekkaita, koska monilla elämä on orpokodissa parempaa kuin kotona tai kadulla. Kukaan ei näe nälkää ja kaikki käyvät koulua. Jotkut isommatkaan lapset eivät orpokotiin tullessaan osaa perustaitoja mutta sieltä lähtiessä kaikilla on peruskoulututkinto ja paljon muita elämäntaitoja. Orpokoti on jaettu neljään osastoon, josta isojen tyttöjen talo ja pikkulasten talo on erikseen ja poikien ja tyttöjen osastot on saman talon eri kerroksessa. Minä olen töissä poikien osastolla.
Orpokotiin tulee lapsia ongelmaperheistä ja kaltoinkohtelun seurauksena mutta on sellaisiakin, joilla ei ole vanhempia lainkaan. Hiljattaisen rannikkoalueen maanjäristyksen jälkeen monet lapset jäivät orvoksi. Lisäksi Ecuadorissa on erittäin vaikeaa adoptoida lasta eikä samanlaista sijaiskotijärjestelmää ole kuin Suomessa. Erittäin tiukka aborttilaki ei myöskään auta asiaa. David on tuotu "Santa Maria de la Esperanza" orpokotiin kuukausi sitten toisesta orpokodista, jossa hän on ollut kaksi vuotta. Favel on ollut tuotu orpokotiin 7 kuukautta sitten perheensä luota. Tarkempaa taustaa en toistaiseksi vielä tiedä. Tässä orpokodissa on kasvanut myös espanjan opettajani Ambar. Hän joutui sinne, koska isolla perheellä ei ollut varaa kasvattaa häntä. Kun vanhemmat halusivat myöhemmin hakea hänet kotiin, hän kieltäytyi lähtemästä.
Maanantaina alkaa taas rutiini mutta huomenna harjoitan turismia ja menen retkelle Isla de la Platale, köyhän Galapagokselle. Galapagos-saaret kuuluvat Ecuadorille ja on yksi suurimpia turistimagneeteista. Viikon retki sinne maksaa kuitenkin toista tuhatta. Päivä Isla de la Platalla on 55 dollaria ja todennäköisyys nähdä sinijalkasuulia ja jättikilpikonnia on suuri.
Tässä vielä tunnelmallinen kuva eilisestä illasta, jolloin koulu järjesti meille kokon rannalla. Toinen kuva on paikallisesta kirkosta, joka on lähes ainoa hiljainen paikka koko alueella. Tarvitsin hiljaisuutta muistellaakseni äitiäni, jonka kuolemasta tuli tänään vuosi.
