Ihmisistä

Kun viimeksi kerroin eläimistä niin nyt hiukan ihmisistä. Ensimmäisessä postauksessa kerroin, että on helppoa päästä osaksi joukkoa kun voi jakaa yhteisiä kokemuksia. Valitin myös sitä etten ole saanut pahemmin kontaktia paikallisiin. No, täytyy nyt vähän oikaista asioista.

Ensinnäkin, maailmanmatkailua harrastavat ensisijaisesti sosiaalisesti aktiiviset ihmiset, joiden kanssa on helppoa kommunikoida. Kommunikaation taso on kuitenkin monesti aika pinnallista. Kun kaikki ovat kertoneet, mistä ovat kotoisin niin syvemmälle ulottuvat puheenaiheet päättyvät siihen. Kurssikavereitten kanssa voi toki keskustella aina opiskelusta. Nopeasti on kehittynyt myös yhteinen komiikan taju. Joidenkin kanssa yhdistävät myös uudet harrastukset, jooga ja salsa. Nyt täytyykin miettiä, että olenko ensimmäisen viikon aikana täällä nuorentuntu kun aloitin joogan lisäksi myös salsan.

Ei kovinkaan yllättävää, että mitä enemmän pystyn ilmaiseman itseäni espanjaksi, sitä enemmän

kontakteja syntyy paikallisiin. Ihmiset juttelevat todella mielellään vaikka kadulla tai kaupassa tai kadunkulmalla. Koulun henkilökunnasta suurin osa on paikallisia ja kaikki puhuvat mielellään espanjaa kun vaan itse haluaa. Oma suosikkini henkilökunnasta on kuitenkin joogaopettaja itävaltalainen Marie, joka on joogallaan saanut ikään kuin mieleni rauhoittumaan tätä matkaa varten. Viereisessä kuvassa hän pitää sylissään koiraansa, jonka nimi on Queso - juusto. Hän seurustelee salsaopettaja Andrén kanssa, joka on kolumbialainen ja paras salsaopettajani tähän mennessä.

Eilen kävin oppaan johdolla tutustumassa tulevaan työpaikkaani, orpokotiin viereisessä kylässä Olónissa. Hiukan jännitti, mikä minua odottaa, koska olen nähnyt ecuadorilaista surkeutta aiemmin. Orpokodissa on noin 60-70 lasta vauvasta 17-vuotiaisiin, vaikka se on rakennettu viidellekymmenelle. Sitä ylläpitää organisaatio, joka perustuu suurelta osin vapaaehtoisuudelle ja lahjoituksille. Ecuadorissa on aika hyvä valtiollinen tukijärjestelmä koulutukselle ja terveydenhoidolle mutta sosiaalihuolto ei ilmeisesti toimi ihan yhtä tehokkaasti.

Minua oli vastaanottamassa vapaaehtoiskoordinaattori Fatima. Lämmin ja iloinen nainen, kuten moni muukin sielä. Miehiä ei pahemmin näkynyt. Pihalla leikkivät lapset vilkuttivat mulle iloisesti ennen kuin ehdin astua ulos autosta. Kun astuin autosta ulos, kaksi noin viisivuotiasta tyttöä tuli halaamaan mua ja pian monta muutakin, myös poikia. Koko paikasta henki hyvyyttä ja iloa, jota en ole pitkään kohdannut.

Talo on pohjoismaisten mittapuiden mukaan röttelö, mutta henkilökunta on tehnyt kaikkensa, että se näyttäisi kodilta. Lasten sängyt on ahdettu huoneisiin jaettuna iän ja sukupuolen mukaan. Ikkuinoiden sijasta on jonkinlaiset kalterit ja verkko, mikä on täkäläisissä ilmasto-oloissa kätevää ja yleistä.

Todennäköisesti ikkunoita voivat itselleen suoda vain ne 20%, jotka lasketaan keski- ja ylemmäksi luokaksi.

Alakerrassa on poikien tilat, jossa on iso ruokapöytä, joka toimii myös läksyjen tekemisen paikkana. Keskellä on avokeittiö, jossa laitetaan ruokaa ja sivuilla pienemmät huoneet, joissa on sängyt. Yksityisyyttä ei paljon ole mutta käsittääkseni sitä ei myöskään kaivata niin paljon kuin pohjoisessa. Näillä lapsilla ei ole ongelmia älylaitteiden käytöstä. Niitä ei vaan ole.

Toisessa kerroksessa on pikkulasten huone ja tyttöjen tilat. Minun työni tulee olemaan pikkuisten 2-3 vuotiaiden kanssa. Lapset täällä kaipaavat paljon huomiota ja hellyyttä. Henkilökuntaa ei riitä pitämään huolta siitä, että kaikille olisi riittävästi syliä tarjolla. Näin vierailuni aikana noin 5 aikuista. Toki isommat pitävät huolta pienemmistä. Kävin moikkaamassa isompia tyttöjä, jotka olivat opiskelemassa englantia. He kävivät halaamassa vuorotellen. Tuli ihanan tervetullut olo.