Chévere

Ensimmäinen päivä Montañitassa on illassa. Sitä voisi luonnehtia paikallisella sanalla chévere eli kiva, hauska, mukava. Suomessa jo lähes kaikki nukkuvat kun minun pitää juoda vielä kuppi kahvia, jotta pystyisin nukkumaan samaan aikaan paikallisten kanssa. Kun 15 vuotta sitten kärsin jatkuvasti siitä, ettei hyvää kahvia saanut mistään niin nyt otin kunnon suomalaiseen tapaan mukaan omat kahvinkeittovälineet. Se oli melkein turhaa, koska huoneessani on kahvinkeitin. Mutta koska filttereitä saa mistään, oma keitin tulee tarpeeseen.

Eilen pääsin nukkumaan vasta aamukahdeksalta Suomen aikaan mutta hyvin meni. Naapurin kukko herätti minut vasta kuudelta eli Suomen aikaan yhdeltä. Epäilen, että kukko alkaa käydä jossain vaiheessa kunnolla hermoille mutta toistaiseksi se on aika kätevä. Mun piti puhelimen lisäksi hankkia herätyskello, jotta ehtisin varmasti kouluun klo 8 mennessä. Nyt sitä huolta ei ole. Katsotaan mitä viikonloppuna tapahtuu.

Eniten olen tyytyväinen siihen, että pääsin perille. Lennot eivät olleet myöhässä vaikka oli kaksi vaihtoa, enkä itsekään myöhästynyt mistään. Matkalaukkukin tuli määränpäähän suunnitellulla tavalla. Näen usein ennen matkaa painajaisia siitä, että olen myöhässä tai menossa vääränä päivänä.

Ecuador otti minut vastaan lämpimästi, myös kirjaimellisesti (+30). Lentokentällä sai taas huomata, miten etuoikeutettua on matkustaa Suomen passilla. Ei muuta kuin bienvenidos al Ecuador señora!

Majoitukseni vaatimattomassa Cabañassa on mielestäni erittäin onnistunut. Tässä bamburakennuksista kootussa pihapiirissä on puutarhasuunnittelu ollut etusijalla. Toisaalta ei täällä kukaan sisällä viihdykään. Sisälläkin kaikki toimii ja viidakkomajan tyylinen katto on oikeastaan aika tyylikäs. Riippukeinu patiolla ei ole myöskään haitaksi. Eilen törmäsin ensimmäisen torakkaan  la cucaracha mutta ei se täällä haittaa. Tilaa riittää kaikille jos ei liikaa stressaa. Eikä täällä kukaan stressaa liikaa. Varsinkin kun netti toimii moitteettomasti.

Yritin tänään miettiä, miten olen sitten muuttunut 15 vuodessa. Järkytyksekseni huomasin ainakin sen, että en ollut enää niin lumoutunut kuin aikaisemmin. Olenko siis turtunut kun olen päässyt välillä kokemaan kaikenlaista ja matkustamaan maailmalla? Täytyy olla tarkempi, koska turtuminen vie ilon koko elämästä. Toisaalta täytyy sanoa omaksi eduksi, että en enää ärsyynny niin pienestä kuin 15 vuotta sitten vanhan blogikirjoitukseni perusteella. Valitin siinä ihan liikaa kaikesta. Elämä opettaa.