Tuesday, March 07, 2006

Päiväkirja Ecuadorista, osa 2 - rannikko

Noin viikon kuluttua saapumisestamme lähdimme kokemaan Ecuadorin ranta-elämää ja karnevaalia, mikä valtaa helmikuussa koko eteläisen puoliskon Amerikan mantereesta. Rantoja on hyvin erialisia. On sellaisia, jotka eivät millään tavalla erotu eurooppalaisista turistirannoista ja sitten on niin sanotusti köyhien rantoja, johon tullaan kaupungeista busseilla. Joka paikassa on yhtä lailla kaupustelijoita ja rantabaareja. Köyhien alueilla ne erottuvat rähjäisyydellään. Hädät hoidetaan yleisesti meressä ja siksi meressä uimista ei oikein suositella. Lomailijat ovat saastuttajista kuitenkin pienin tekijä, koska useimpien rannikkokaupunkien ja kylien viemäristöputkset johtavat suoraan mereen.

Turistienkin rannoilla oleskeli varjojensa alla perheitä, joiden lasten normaalielämään tuskin kuuluu koulunkäynti, elokuvat ja popcornit. Rannikkokylissä ei mukavuuksista paljon tiedetä. Tuli mieleen satu kolmesta porsaasta. Osa taloista oli ikäänkuin rakennettu oljista, osa oksista ja parhaat tiilistä. Jossain tiilitaloissa oli ovi ja joissain ikkunoiden edessä kalterit. Hienoimmissa oli julkisivu maalattu kirkkailla väreillä. Ihmisten kotiaskareita saattoi seurata kuin nukkekotia. Silti, kaduilla hengailevat nuoret näyttivät huomattavasti tyytyväisemmältä kuin helsinkiläiset lähiönuoret.

Kylätiellä tajusin ensimmäisen kerran äärimmäisen köyhyyden. Se ei välittynyt niinkään ihmisten ulkonäöstä vaan toivottomuudesta, kun ajattelin näiden nuorten tulevaisuutta ja mahdollisuuksia toteuttaa unelmansa. Hyvin harvoilla on siihen tilaisuus. Syitä tähän on useita, joista suurimpana joidenkin ihmisten ja mahtien ahneus. Ecuadorilla olisi edellytykset olla vaikka maailman rikkain valtio. Täältä löytyy kaikkea öljystä banaaneihin, puhumattakaan turismista.

Unelmia tarjotaan mainoksissa ja televisiossa, koska köyhimmissäkin ruokohökkeleissä näkyi illalla hohtavia tv-ruutuja. Jotkut päätyvät rikollisiksi, joillekin tie valoisampaan tulevaisuuteen avautuu kaupustelemalla kaikkea maan ja taivaan välillä ohikulkeville turisteille tai hakeutumalla kaupunkeihin palvelijaksi. Auton ikkunoista survottiin väkisin sisään rasvaa tihkuvia maissipiirakoita, säälistä niitä oli ostettava.

Paikallinen koulusysteemi on melko kehittynyttä ja köyhät maalaiskylätkin ovat lain mukaan velvollisia järjestämään ainakin peruskoulutuksen. Korkeakouluista osa on valtiollisia ja ilmaisia, johon otetaan ensisijaisesti nuoria köyhistä olosuhteista. Vinision vaimo, Leticia on opiskellut lääkäriksi sellaisessa yliopistossa ja on työllistynyt hyvin. Hän kehui koulusysteemiä ja kertoi, että Ecuadorissa pärjää itse asiassa todella hyvin jos jaksaa tehdä kovasti työtä. Kaikki ulkomaalaiset ovat hyvin tervetulleita, koska heidät nähdään maan kehityksen kannalta mahdollisuutena. Suhtautuminen ulkomaalaisiin on yleisestikin hyvin suopeata. Vinisio itse pitää varastoa, mikä toimii pankkina tai pikemminkin panttilainaamona. Kauppiaat tuovat varastoon tavaraa, mikä on vakuutena rahalainalle pankissa.

Majoituimme koko seurueen kanssa kolmeksi päiväksi siistiin bungalow-tyyliseen hotelliin. Parvekkeelta avautuvaa kaunista näköalaa tyyneelle valtamerelle pilaa vain jättimäinen puhallettu muovinen kokispullo. Huolimatta selvistä puutteista paikallisissa oloissa, kuulutettiin rannalla kovaäänisistä keräyksestä tsunamin uhreille. Käynnissä olevien surffikilpailujen lisäksi soi tietenkin salsa ja myyntikojuista sai ostereita ja valtavia kookospähkinöitä, joissa oli yllättäen virkistävää kookosmehua eikä maitoa.

Illan karnevaalihumussa näkyi Ecuadorin omia kansallistunnuksia huomattavasti vähemmän kuin rastalipun puna-kelta-vihreätä ja hampunlehteä. Festivaalitunnelma oli vallannut rannikkokylän, mikä oli pullollaan eri maista saapuneita nuoria. Rannalla soi yölläkin salsa ja reggae ja kaikkialla tanssittiin. Latinomiehet näyttävät olevan innokkaampia tanssioita kuin naiset. Öinen meriaallokko vei sekä minulta että Liseltä oikean sandaalin ja jouduin kantamaan melko painavaa Liseä loppumatkan sylissäni läpi juhlivien kansanjoukkojen.

Porukka, jonka kanssa olimme liikkeellä, oli rentoa väkeä. Siellä oli Paris ja Mariana, Miroslava teini-ikäisen tyttärensä kanssa. Vinisio ja hänen hurmaava lääkärivaimonsa Leticia, joka laitatti itsellensä karnevaalihumussa naparenkaan, ja popsi myöhemmin siitä aiheutuneeseen tulehdukseen antibiootteja, sekä heidän 7-vuotias tyttärensä Maria-Isabel ja Daniela, Vinision tytär ensimmäisestä avioliitosta. Mukana olivat myös kaksi kaupunkilaissisarusta, joita kutsuttiin muumioiksi ja nelikymppinen menestyvä liikenainen Iliana uuden argentiinalaisen miesystävänsä kanssa.

Iliana myy poreammeita ja tulee toimeen loistavasti, koska koko Ecuadorissa alalla on vain kaksi yritystä. Ainoana ongelmana hänen ja uuden miesystävän suhteessa pidettiin sitä, että hänellä on suuremmat tulot kuin miehellä. Tähän ei olla vielä ihan totuttu, vaikka naiset näyttivät normaalioloissa hyvin koulutettuilta ja melko itsenäisiltä. Seurueeni kohtalot kumosivat osittain ennakkoluulot Latina-Amerikkalaisesta machoyhteiskunnasta. Naisilla on mahdollisuus menestyä yhtä hyvin tai jopa paremmin, jos he saavat siihen tilaisuuden. Maaseudulla tämä on kuitenkin paljon epätodennäköisempää kuin kaupungissa.

Vaikka ihmisten elinolosuhteista saattoi ensinäkemältä jäädä aika lohduton kuva, niin paikalliset itse näyttivät olevan enimmäkseen tyytyväisiä. Erään tutkimuksen mukaan, jossa verrattiin eri kansojen onnellisuutta varallisuuteen verrattuna, kävi selvästi ilmi että onnellisimmat köyhät asuvat Etelä-Amerikassa. Onnettomimmat taas Itä-Euroopassa. Etelä-Amerikassa suku, ystävät ja hvyä ruoka näyttävät korvaavan olosuhteiden puutteet.

Rannikolla kärsin ensimmäistä kertaa kunnon turistin vitsauksista, mahataudista ja auringon polttamasta ihosta. Toisaalta sain hyvän syyn välttää seurueen iltarientoja, jotka alkoivat olla aika kuluttavia erityisesti Liselle. Kukaan ei nimittäin ymmärtänyt, että joku haluaa levätä ilman pätevää syytä kello kahdelta yöllä. Lapsen kanssa tai ilman. Jokainen illanvietto rannikolla kesti pikkutunneille asti. Eräänä iltana olin saanut vatsatautini vuoksi hyvän syyn mennä Lisen kanssa nukkumaan kello kymmeneltä illalla ja nukahdin heti pihalta kuuluvan melusta huolimatta. Heräsin painajaiseen, jossa olin jossain päin Ecuadoria enkä päässyt pois. Kun halusin poistua, kaikki ovet lukittiin ja heräsin pakokauhuun. Seuraavana aamuna heräsin kuitenkin pitkästä aikaa levänneenä ja lähdimme Lisen kanssa ravintolaan aamiaiselle ennen, kuin joku ehdottaa jotain jännittävämpää paikkaa. Vaikka olen luonteeltani seikkailija, joskus on hyvä olla vähän rauhassa. Minusta tuntui välillä, että nämä ihmiset elävät joka päivä, kuin se olisi heidän viimeisensä. Johtuneeko epävakaista oloista tai temperamentistä. Seurueessa ei koskaan puhuttu arkiasioista.

Kärsivällisyyteni joutui toistuvasti koetukselle, kun mistään ei päästy lähtemään ja mistään ei pystytty päättämään. Lähtö vaikkapa aamiaiselle saattoi kestää ikuisuuksia, koska hetkenä jolloin oli määrä lähteä, selvisi että osa porukasta vielä nukkuu. Vaikka hotellissa olisi saanut kunnon aamiaisen, päätettiin kuitenkin etsiä jännittävämpiä paikkoja. Kierreltyämme muutamassa kylässä, joista mikään ei kelvannut, päädyimme aamiaiselle erääseen rantabaariin pitkälti puolen päivän jälkeen. Siinä vaiheessa olin jo hyvin tyytyväinen mustaan pikakahviin.

Seikkailunhaluinen seurue ei halunnut viettää loikoilulomaa vaan katsastimme kaikki lähistön rannat ja rantakylät sekä kävimme ajelulla melko epäilyttävällä moottoriveneellä. Lounas kalastajakylässä oli oma elämyksensä, kun maistoin silmieni edessä paistuneita eksoottisia, vastakalastettuja merenherkkkuja. Ecuadorissa voi saada mahtavia makuelämyksiä mahdottomissa paikoissa, jos uskaltaa ottaa riskin. Kalastajakylässä oli jonkun yritteliään elinkeinona vessan vartiointi. Eihän se kovin kannattavaa ollut, koska sitä mukavuutta käyttivät vain muutamat turistit. Sinä päivänä päätettiin vetäytyä rauhallisemmalle rannalle, jossa oli pääsymaksu, paikallisille 1 ja ulkomaalaisille 21 dollaria. Seurueelle tuotti suunnattomasti hupia maskeerata minut paikallisen näköiseksi. Tulomatkalla kävimme katsomassa verta itkevää Maria-neitsyttä, joka teki suuren vaikutuksen Liseen. Hän itki vielä monet kerrat säälien veristä Maria-raukkaa.

Köyhästä kalastajakylästä löytyi pieni mutta kiehtova arkeologinen museo. Selvisi, että juuri tällä rannikolla on tehty vanhimmat kehittyneestä ihmisasutuksesta kertovat löydöt Etelä-Amerikassa. Siinä taas yksi syy, miksi rannikon asukkaat tuntevat ylemmyyttä vuoristolaisiin verrattuna. Museotakin suurempi elämys oli kylä, jossa vietettiin niin ikään karnevaaleja. Humalaiset kyläläiset hoipperehtivat keskellä kirkasta päivää konserttipaikalle, minkä mahtava äänentoisto takasi juhlatunnelman koko kylässä.

Paluumatkalla kaupunkiin poikettiin Parisin ystävän luona, joka rakennuttaa pientä lomakompleksia köyhään kalastajakylään, aivan rannan tuntumaan. Ystävä oli noin nelikymppinen Libanonista kotoisin oleva viehättävä nainen. Isohkon päärakennuksen ravintoloineen ja asuintiloineen sekä kuuden hyvin varustetun mökin rakentaminen maksaa noin 200 000 dollaria. Hän aikoo vuokrata mökit ja asustaa itse päärakennuksessa. Täytyy vain toivoa, ettei tsunami iskisi Ecuadorin rannikolle.

Lämmin tuuli puhaltaa kasvoihin, elämä kiehuu ympärillä ja salsa soi. ¡Grazias! -por nada - ¡muchas grazias!