Tällä hetkellä on käytännön syistä minun maailmannapani täällä Suomenlahden rannoilla. Jotta maailmani ei näyttäisi niin rajoittuneelta, kerron kokemuksistani, kun vierailin perhesyistä Ecuadorissa. Olin siellä kuukauden, suurimman osan ajasta rannikolla 3 miljoonan teollisuuskapungissa Guayaquilissa ja viikon Cuencassa, vuoristossa. Kopioin tähän osia päiväkirjastani siltä matkalta.Ecuador on äärimmäisyyksien maa, jossa on varakkaita ja meidän mittapuiden mukaan hyvin toimeen tulevaa keskiluokkaa alle 20 prosenttia asukkaista. Suurin osa ihmisistä, joita tapasin, kuuluvat tähän luokkaan ja siksi en voi sanoa, että pystyn muodostamaan objektiivista kuvaa koko yhteiskunnasta. Sain jonkun verran kokemuksia myös toisenlaisesta Ecuadorista, mikä on tavallaan paljon mielenkiintoisempi. Hyvin toimeentulevien elämäntyyli ei eronnut ensi silmäyksellä meistä muuten, kuin että heillä oli ilmastointi siinä, missä meillä lämmitys. Taustalla on kuitenkin paljon yhteiskunnallisia erityispiirteitä, joita yritän avata ihmisten arki-elämän kautta.
Tärkein niistä on turvallisuus, mikä meille on miltei itsestäänselvyys mutta Ecuadorissa yleellisyyttä. Turvallisuuden tunteen voivat suoda itselleen vain harvat ja valitut, joilla on varaa vartioituun asuinalueeseen ja suojattuihin kulkuneuvoihin. Guayaquilin keskustaa voi verrata päväsaikaan mihin tahansa Etelä-Eurooppalaiseen kaupunkiin. Lähes kolmen miljoonan asukkaan elinolot näyttivät normaaleilta ja viihtyisiltä. Oli pitkiä, hyvinhoidettuja rantabulevardeja ravintoloineen ja turstinähtävyyksineen. Oli kirkkoja ja museoita ja hyvin kunnostettu, viehättävä siirtomaa-aikainen kukkulakylä Las Peñas. Mutta viimeistään yhdeksältä illalla kadut olivat tyhijä. Hieno rantabulevardi Malecon 2000 oli yhtäkkiä autio, ravintolat ja yöklubit eivät olleet houkutelemassa vieraita.Guayaquil on viime vuosina satsannut kovasti turvallisuuteen, koska haluaa kohottaa mainettaan turistikohteena. Keskusta on päivisin täynnä poliiseja ja vartijoita mutta yöstä ei ota kukaan vastuuta. En ollut todistamassa yhtään välikohtausta mutta pelko oli koko ajan läsnä. Auton ovet suljettiin aina sisältäpäin ja öisin ei koskaan pysähdytty punaisiin valoihin turvallisuussyistä. Melkein kaikki tutut olivat kokeneet murtautumista koteihinsa ja talot olivat kuin linnoituksia kaltereineen ja muureineen. Kekseiliäimmät olivat muuranneet taloa ympäröivän muurin yläreunaan rikkinäisiä pulloja, jotta mahdollinen roisto ei pääsisi ainakaan vahingomattomana sisälle.
Toisena päivänä saapumisesta, toipuneena aikaerosta ja iloisena lämmöstä ja auringosta, menimme keittiöön, jossa hääri Mamá. Kaivoin jääkaapista pussillisen omenoita ja mangoja. Aamiaispöydässä oli kuumaa maitoa ja colcafétä, mikä osoittautui kahvia, sokeria ja kermaa sisältäväksi jauheeksi, jolla oli aika vähän yhteistä kahvin kanssa. Sen lisäksi tarjottiin moniviljasämpylöitä, pan negro, juustoa queso ja kinkkua jamón. Aamiaispöydässä jutut liikkuivat politiikan ympärillä, kysyttiin muun muassa, että miten se EU oikein toimii, kun siellä on niin monta kansaa.
Ilmastointilaitteet pyörivät julmetusti koko ajan ja muuten olisinkin luultavasti tukehtunut. Appiukkoni on hyvin puhelias. Hän saattoi puhua lakkaamatta puolisen tuntia. Nukkumaanmeno vei aikansa, koska en saanut tilaisuutta sanoa hyvää yötä ¡buenas noches!. Sekä Mamá että hän ovat olleet koko ikänsä opettajia. Isä on koulutukseltaan juristi ja on sokeuduttuaan nuoruudessa, jatkanut uraansa sokeiden opettajana eri yliopistoissa.
Seuraavana päivänä oli Maria laittamassa lounasta. Kun selvisi, että Lise syö hyvin huonosti vieraissa paikoissa eikä pidä kanasta niin ihmetys oli suuri. Koko tilanne kärjistyi, kun Lise onnistui pistämään sormensa ilmastointilaitteeseen ja sai pienen kohtauksen. Siitä syntyi melkoinen häly ja koko suku oli Liseä lohduttamassa. Kun sain tilaisuuden puhua lapsen kanssa, selvisi että kipu oli vain tekosyy ja itse asiassa hän olisi mieluummin katsellut rauhassa piirrettyjä ja oli hyvin kauhuissaan kaikesta huomiosta ja metelistä.
Seuraavana aamuna vaadin saada kunnon kahvia ja minulle annettiin pikakahvia, johon sekoitin hieman kylmää maitoa. Siitä lähtien minussa oli kyltymättömän kahviriippuvaisen leima. Kaupungilla kahvilassa tarjottiin taas kuumaa maitoa, mutta kahvia sai sentään kaataa pullosta, jossa oli vahvaa kahvitiivistettä. Nähtävyysbussi oli aivan jotain muuta, mihin olin tottunut. Kovaäänisestä tuli yltiöoptimistisen englanninkielisen selostuksen lisäksi 70-luvun hittejä ja lujaa, mikä sai aikaan kunnon lemmenlaivan tunnelman. Guayaquilin kunniakas historia ja saavutukset vaikuttivat vähintään yhtä mahtavilta kuin Pariisi tai Rooma. Paikalliset ovat mestarillisia tunnelmanluojia. Jopa hampurilaispaikalla soi salsa kuin yöklubissa. Kaupunginpuistoonkin on pylväissä kaiuttimet, jotta ei varmasti missään pääsisi kärsimään hiljaisuudesta.
Elämyksellisen bussimatkan jälkeen oli tarkoitus maistaa paikallista herkkua Cebicheä, merenherkkuja terävässä valkosipuli-lime-chililiemessä. Meille neuvottiin eräs paikka, noin 15 min. taksilla. Paikka näytti jo aluksi hieman epäilyttävältä muovipöytineen ja kaupustelijoineen. Paikka oli ilmeisesti hyvin suosittu ja pienen odottelun jälkeen meille vapautui pöytä. Cebiche oli aivan mainiota, en tiedä olenko ikinä syönyt mitään noin herkullista, lisäksi tuoretta puristettua limeä, paahdettua maissia ja bataattirenkaita. Erikoista oli se, että tarjoilijalla oli luotiliivit ja ase ja kun tilasin kokista, tarjoilija otti esille radiopuhelimen ja ilmoitti tilaukseni keittiöön kuin raportoidakseen rikoksesta.Perhepiirissä keskustelu oli minulle aika jännittävä kokemus. Yllätyksekseni ihmisiä kiinnosti enemmän, minkälainen piano meillä on ja onko Helsingissä paljon kitarakauppoja kuin se, että miten asutaan ja millä autolla ajetaan. Olosuhteet ovat laittaneet asiat eri tärkeysjärjestykseen. Musiikki on Ecuadorissa ja koko etelä-amerikassa hyvin tärkeä keino selvitä rankastakin arkipäivästä. Ecuadorilaisissa juhlissa lauletaan paljon. Kaikki osaavat sanat ulkoa eikä säestäjistä ole pulaa. Ecuadorin oma musiikkia voisi kuvailla enemmän melankoliseksi kuin meneväksi.
Outoa, että juuri tässä näen hyvin selvän yhtymäkohdan Viroon. Johtuneeko vaikeista olosuhteista, kivuliaasta historiasta vai jonkinlaisesta luonnonläheisyydestä. Virolaisissa juhlissa on perinteisesti laulettu paljon ja musiikki on vieläkin Viron vientivaltti. Tosin eräs tunnettu virolainen sosiologi viittasi siihen, että laulu ja tanssi kuuluvat barbaariseen perinteeseen eikä sivistykseen ja jos Viro haluaa antaa itsestään kuvan sivistysvaltiona, sen pitäisi välttää kehuskelua kansanmusiikkiperinteellään. Etelä-Amerikkalainen musiikki sen sijaan on länsimaiselle viihdemusiikille kuin raamattu länsimaiselle kirjallisuudelle. En voinut olla hämmästelemättä sitä tuttuuden tunnetta kuunnellessani niitä sävelmiä.
Kolmannen päivän aamuna menin kylmään suihkuun. Kuuma olisi tässä ilmastossa tuhlausta. Puoleenpäivään mennessä tuntui taas yhtä likaiselta kuin ennen. Alkuvuosi on Ecuadorissa kuuminta ja kosteinta aikaa. Paris tuli illalla hakemaan meitä luokseensa, koska Lise halusi kovasti uimaan eikä lähellä ollut uima-allasta. Paris on paikallisessa mittakaavassa hyvin toimeentuleva, ehkäpä jopa rikas. Hänellä on oma arkkitehtitoimisto ja hän on opiskellut Yhdysvalloissa. Hän oli ainoa, joka osasi kohtuullisesti englantia, tosin puhui sitä vain äärimmäisessä hädässä. Hänen maastohondansa erottui autokannassa edukseen. Suurin osa autoista oli aivan sen näköisiä, kuin olisi matkalla romuttamoon. Parisin koti ei ollut yhtään hullumpi. Muurilla ympäröidyn hotellimaisen kerrostalon pihalla oli uima-allas, puisto puutarhoineen ja kalalammikkoineen, pieni huvila sekä huikeat näköalat kaupungin yli. Luonto Ecuadorissa on mielettömän antelias, kaikki on kolme kertaa isompaa kuin meillä, paitsi ihmiset.
Kävi ilmi, että Paris asui itse asiassa tyttöystävänsä Marianan asunnossa. Asunto oli maulla sisustettu, hyvin ilmastoitu ja viihtyisä. Marianan, kutsumanimeltään La China suku on Taiwanista. Hänen vanhempansa ovat tulleet Ecuadoriin poliittisina pakolaisina Argentiinan kautta ja menestyneet hyvin. Mariana on lähes kolmekymppinen itsenäinen ja itsetietoinen nainen. Mariana avasi matkamme aikana tyylikkään eurooppalaistyylisen ravintolan Bon Plaza, minkä avajaisissa saimme olla kunniavieraina. Sen lisäksi hän omistaa veljensä kanssa kuntosalin ja jonkun vaateketjun. Bon Plaza oli suositulla ravintolakadulla. Ainoa, mikä hieman arvelutti, olivat aseistetut vartijat kaikkialla ravintoloiden ympärillä. Nyt, vuosi myöhemmin tilanne on se, että Mariana aikoo vuokrata ravintolan kannattamattomana.
Oli yllättävää, että köyhät asuvat taloissa tai rivitaloissa ja kerrostalot ovat lähinnä rikkaita varten. Tosin, jos ns. tavallisen kansan kerrostalot olisivat rakennettu samaan tyyliin kuin suurin osa taloista, niin ne saattaisivat olla todella hengenvaarallisia. Guayaquilissa kävi näin, että asuntopulassa olevat ihmiset alkoivat omin luvin rakentaa taloja kaupunkia ympäröiville kukkuloille. Nämä laittomat asukkaan saivat kuitenkin uudelta kaupunginjohtajalta tontit omakseen, kun sitoutuivat äänestämään häntä paikallisvaaleissa. Kävimme kylässä eräässä tällaisessa talossa, mikä oli rakennettu aivan joen rantaan ja sen asukkaat olivat ilmeisestikin hyvin toimeentulevaa väkeä.
Ecuadorilaiset kutsuvat mielellään kylään lounaalle tai illalliselle. Jos talo on hieno, esitellään sen kaikki nurkat perinpohjaisesti ja kerrotaan pitkät tarinat jokaisesta yksityiskohdasta. Kävimme kylässä myös melko köyhissä olosuhteissa asuvien perheiden luona, koska kenestä tahansa ystävän ystävästä tai sukulaisesta syntyi uusi ystävyyssuhde. Ja mikä hienointa, kaikki vaikuttivat yhtä vilpittömiltä. Jos oltiin rikkaita, sitä esiteltiin häpeilemättä. Jos oltiin köyhiä, kutsuttiin kylään ja tarjottiin ruokaa. Ruoka oli miltei aina hyvää eikä sitä saanut jättää syömättä. Poikkeuksena täytyy tunnustaa, että juuri siinä laittomasti vallatulle tontille rakennetussa talossa tarjoiltiin sisäelimistä valmistettua keittoa, eikä se mennyt alas minulta, puhumattakaan Lisestä. Kun myöhemmin vuorilla tarjottiin paikallista herkkua, grillattua marsua gui, niin se tuntui jo aivan siedettävältä. Siitä tulikin Lisen ehdoton lemmikkiruoka. Tosin meillä oli kotona siihen aikaan ollut vain hamstereita lemmikkeinä.
Viini on Ecuadorissa aika uusi tuttavuus. Ravintolassa ja ruuan kanssa juodaan yleensä mehua tai kokista. Tosin mehut ovat omaa luokkansa, tuoreista hedelmisä puristettuja. Seurustelujuomana tunnetaan paremmin mieto olut tai viski. Alkoholia nautitaan yleensä kohtuullisesti eikä se koskaan näytä estävän autolla ajamista.
Kävimme kylässä Eduardon veljen luona, jonne meidät haettiin avonaisella pakettiautolla. Avolavalla ei liikennesääntöjen mukaan saisi kuljettaa ihimisiä, mutta kukaan ei välittänyt siitä. Moottoritielläkin näkyi kokonaisia perheitä lapsineen ja mummoineen kyyhöttävän avolavan pressun alla. Asuinalue, johon tulimme, oli paikallista lähiötä. Talo näytti sisältäpäin hieman keskeneräiseltä, vaikka isäntäväki ei ollut aivan köyhiä, ottaen huomioon kolme televisiota ja tietokone. Keskeisillä paikoilla olivat ruokapöytä, televisio, tietokone ja jonkinmoinen alttari. Väki näytti uskovan kovasti sekä jumalaan, neitsyt Mariaan että kaikkeen muuhun yliluonnolliseen. Perheen emäntä kaivoi heti ruuan jälkeen esillä ruunikiven tapaiset kapistukset ja ryhtyi ennustamaan tulevaisuutta.
Yliluonnolliseen uskominen kuuluu tutkimusten mukaan siirtymäajan yhteiskuntiin. Virossa nähtiin 90-luvun alussa enemmän lentäviä lautasia kuin koko muun historian aikana yhteensä. Vaikka Ecuadorissa ei ole näkyvää siirtymäaikaa niin osa ihmisistä näyttää elävän sellaisissa tunnelmissa koko elämänsä. Tosin Viron siirtymäajan tapaisia yhteiskuntaa eri voimakkuudella ravisuttavia muutoksia tapahtuu Ecuadorissa koko ajan. Vasta pari vuotta sitten oli ollut pankkikriisi valuutan vaihtuessa sucresta dollariin.
Ecuadorissa ihmiset puhuvat paljon ja ovat sitä mieltä, että pohjoisen ihmiset ovat hiljaisia ja kutakuinkin kylmiä. Minulla olisi nyt ollut hyvä tilaisuus kumota tämä ennakkoluulo, mutta puutteellisen kielitaitoni ja uupumukseni vuoksi taisin jopa vahvistaa sitä. Tai sitten käytin sitä tekosyynä saadakseni olla vähän rauhassa. Opin ainakin nauramaan kohteliaasti kaikille vitseille, joita en ymmärtänyt. Siihen kun ei välttämättä riitä edes espanjan kielen filologin tutkinto. Pystyin luultavasti kuitenkin kumoamaan sen ennakkoluulon, ettei pohjoisen ihminen osaa tanssia. Ikäni tanssia harrastaneena aiheutin suorastaan ihmetystä, että minunlaiseni iso pohjoismainen nainen pystyy liikuttamaan itseään rytmissä. Tosin salsassa en lähtisi kilpailemaan paikallisten kanssa.
Yritin antaa mahdollisimman hyvän kuvan Suomesta ja Virosta. Kaikista ponnisteluistani huolimatta minusta tuntui, etten ollut kovin vakuuttava. Ainoat hedelmät, joita kestää verrata tämän maan antimiin, antavat satoa vaivaiset muutaman viikon vuodessa. Valttikorttina ovat valkeat yöt mutta oli myös kerrottava, että talvella sen sijaan on lähes kokonaan pimeätä. Rannikolla kuitenkin tiedettiin, että Nokia on Suomesta. Vuoristossa se oli suuri yllätys. Miltei kaikilla tapaamillamme ihmisillä oli kännykkä ja useimmiten Nokia. Nuoret lähettivät tekstiviestejä ahkerasti. Internet on yleisesti kuitenkin yleellisyyttä ja nettiyhteydet todella hitaita ja kalliita.
Latinot ovat kauniita ihmisiä. Valkoinen nainen, la gringa joutuu näkemään paljon vaivaa kilpaillaakseen ulkonäöllään ihan tavallisten latinonaisen kanssa. Naiset ovat itsetietoisen oloisia ja korostavat naisellisuuttaan tavalla, mikä meille on vierasta ja normaaleissa olosuhteissa suorastaan paheksuttavaa. Vaaleudella on lähinnä eksoottista arvoa. Minua jäivät tuijottamaan lapset ja naiset, jotka varmaan pohtivat, että milläköhän hiusvärillä olen saanut aikaan noin luonnollisen tuloksen.
Marian luona illallisella juttuteemat pyörivät arkipäiväisissä asioissa. Eli miten päästä eroon torakoista cucarachas, ja heinäsirkoista grillos. Marian talon kirous olivat heinäsirkat, noin 2 cm pitkät oliot, jotka hyppivät röyhkeästi mihin sattuu. Talossa oli kaksi ankkaa, jotka onnistuivat saamaan ajoittain heinäsirkat kuriin. Illan päätteeksi olin karkottanut suurimman osan päältäni, mutta niitä löytyi vielä seuraavana päivänä laukustani. Marian mies on siinä suvussa ainoa intiaani, hän on lääkäri ja heillä on kolme aikuista lasta. Tosin vanhin heistä on Marian tytär ennen avioitumista. Johtuukohan siitä, mutta siinä perheessä naisen paikka on keittiössä. Mies ei vahingossakaan astu siihen tilaan eikä heillä ole kotiapulaista, mikä on kohtuullisesti toimeentulevissa perheissä tavallista.
Kotiapulaisen, tai näissä olosuhteissa palvelijan olemassaolo tai määrä näytti määrittelevän eron rikkaiden, keskiluokan ja köyhien välillä. Palvelija Rosa asuu saman talon yläkerrassa äärimmäisen niukoissa oloissa. Olin suorastaan järkyttynyt, kun huomasin hänet nokosilla keittiön lattialla. Hän ei koskaan istunut pöytään vaan kökötteli jossain nurkassa. Vinision ja Letician nuori palvelijatyttö oli vasta äskettäin tullut maaseudulta kaupunkiin paremman toimeentulon toivossa. Seurueessa hän istui aina sivussa eikä puhunut mitään, jos häntä ei puhuteltu.
Huomiota herättivät lasten ja vanhempien suhteet. Lapset kunnioittavat vanhempiaan varauksettomasti ja toisaalta lapset ovat vanhempiensa elämän keskipisteitä. Pienemmätkin yksityiskohdat heidän elämästään puidaan tarkkaan vanhempien ja sukulaisten kesken. Sukulaisten, lasten ja ystävien edesottamukset ovatkin tärkein puheenaihe, kun kokoonnutaan syömään tai juhlimaan.
Ecuadorissa syödään paljon ja hyvin. Mistään illanistujaisista ei puutu ruoka. Rannikolla papumuhennos menestra kuuluu ruokaan kuin ruokaan. Liha on yleensä naudanlihaa carne ja jos on jotain muuta, niin sitä korostetaan erityisesti. Lihaa tarjotaan ohuina siivuina, jolloin sen sitkeyskään ei ole suuri ongelma. Yleensä se onnistutaan saamaan kuitenkin suussa sulavan pehmeäksi. Kanaa syodään paljon ja eri muodoissa. Riisi on perusruokaa mutta perunakin on aika suosittu sekä paistettu banaani tai siis guineo. Banaaneja on siis useimpia eri lajeja. Merenantimilla herkutellaan, mutta ne kuuluvat myös jokapäiväiseen ruokavalioon. Kaikki on suurta ja mehukasta. Katkarapuja camarones saa eri kokoisina, ei kuitenkaan koskaan yhtä pieninä kuin meillä myydään. Vuoristossa ruoka on erilaista, mutta siitä myöhemmin.Ecuadorilaiset ovat arvatenkin hyvin ylpeitä itsestään ja maastaan. Yksi tärkeä ylpeyden aihe on ilmasto, vaikka rannikolla valitetaan kuumuutta aika ajoin. Keskiluokkaa ja rikkaita kuumuus ei haittaa, koska he liikkuvat enimmäkseen ilmastoiduissa tiloissa. Rannikko ja vuoristo ovat kuin kaksi eri maata samassa valtiossa, sekä mentaliteetin että ilmasoinnin puolesta. Niillä on kautta Ecuadorin historian ajan ollut kiistelyä keskenään, erimielisyydet ovat johtaneet jopa sisällissotaan. Vuoristolaiset eivät voi sietää rannikolla asuvia ja päinvastoin. Vuoristossa asuvat pitävät rannikon naisia huorina ja rannikolla asuvat pitävät vuoristolaisia juntteina, jotka syövät rottia (marsuja). Guayaquil on Ecuadorin suurin kaupunki ja sen ihmiset mieltävät itsensä city-ihmisiksi. Vuoristossa asuvista puhutaan kuin maalaisista, vaikka vuoristossa sijaitseva pääkaupunki Quito on Ecuadorin hallinnollinen ja taloudellinen keskus. Vuoristossa ja rannikolla puhutaan eri murteilla, jotka jopa minä erotan toisistaan. Vuoristossa käytetään vielä jonkin verran inkojen kielestä polveutuvaa ketsuaa, jonka sanastossa on joidenkin tutkijoiden mukaan yhtäläisyyksiä suomen kielen kanssa. Ketsuaksi sanotaan atsatsai, kun on kylmää ja astarau, kun on kuumaa.
Ihmiset Ecuadorissa ovat hyvin eri näköisiä. Samassa perheessä voi olla melko vaaleaihoisia tai aivan tummia. Ihmisten ihonväri on avoimen keskustelun aihe. Yllättävää tässä kirjavuudessa oli kuitenkin tietynlainen rasismi. Vaaleata ihoa pidetään huomattavasti parempana kuin tummaa. Intiaanipiirteitä tai sukujuuria ei juuri arvosteta. Lise selvitti heti maahan saavuttuaan oman näkökantansa: osa ihmisistä on ruskeita ja osa vaaleanpunaisia ja siinä se. Vaaleata ihmistä ei ihailla vaaleutensa vuoksi vaan siksi, että hän on jonkinlaisen kauneusihanteen sublimaatio. Tiettyjä ominaisuuksia yritetään korostaa, tukkaa vaalennetaan ja ihoa puuteroidaan, mikä näyttää joskus aika luonnottomalta.
Miestyypeissä en huomannut mitään erikoista tai yllättävää mutta naiset ovat minusta kuin eri planeetalta sekä ulkonäkönsä, elämänasenteensa että temperamenttinsä puolesta. Sen huomaa jo pienistä tytöistä, meillä he luokiteltaisiin luultavasti ylivilkkaiksi. Tyttöjä las muñecas, ihaillaan pienestä
pitäen, kaikki ovat kaappaamassa syliin, suukottelemassa ja halaamassa. Lise ei tottunut koskaan niihin loputtomiin tervehdys- ja hyvästijättörituaaleihin. Hän meni aina karkuun, kun näytti siltä, että taas aloitetaan halaukset ja suukottelut. Vastaanotto ecuadorilaisessa kodissa on aina yhtä lämmintä riippumatta tuttavuusasteesta. Lähtö kestää pitkään vaikka prosessi itsessään on lyhyempi kuin vaikkapa Ranskassa, koska suukotellaan vain yhdelle poskelle. Lähtötilanteessa saatetaan innostua vielä suukottelurituaalin päätyttyä näyttämään taloa ja kaikki alkaa taas uudestaan. Elämänrytmi on samalla kiihkeätä ja kiireetöntä, joten tasapaino säilyy. Minulle nämä rituaalit olivat joskus aika pitkästyttäviä. Jos vaikka mennään hakemaan kaveria kotoa, niin rupatellaan koko perheen kanssa, kerrotaan jokaisen suvun ja ystäväpiirin kuulumiset.Ecuadorissa hauskat bileet syntyvät vähistä aineksista. Hauskanpito ponerse alegre kuuluu elämään. Alkoholillakin on osuutensa, mutta ei kovin merkittävä. Ecuadorilaiset bileet alkavat kuten missä tahansa. Juodaan viiniä, syödään, kuunnellaan musiikkia. Ero kotimaisiin bileisiin on siinä, että vilkas keskustelu ja nauru kuuluvat juhliin ensi hetkistä lähtien, vaikka ihmiset eivät tuntisi toisiaan lainkaan. Tunnelma on ventovieraidenkin kesken vapautunutta, minun mielestäni ajoittain jopa hysteeristä ja loppuillasta ollaan jo ylimpiä ystäviä. Kun Suomessa käy usein näin, että juhlissa tunnetaan suurta sielujen sympatiaa, eikä seuraavana päivänä enää tunnisteta kadulla, niin täällä ystävyys vaan lujittuu seuraavien päivien aikana.
Eräät juhlat pidettiin insinööri Miroslavan luona, jolla oli talo vartioidulla alueella. Jokaista repliikkiä seurasi naurukohtaus ja jokaisen sanomassa oli jotain äärettömän hauskaa. Luovutin jo varhaisessa vaiheessa pähkäilyn vitsien sisällöstä ja nauroin vain muiden mukana. Jossain vaiheessa iltaa laitettiin soimaan salsaa ja kaikki tanssivat, mikä oli sinänsä upeata katseltavaa. Ilta päättyi siihen, kun kaikki, minä mukaan luettuna, työnnettiin vaatteet päällä uima-altaaseen. Kuivattelu ei tuottanut ongelmia, koska ilma on aina lämpimämpää kuin vesi. Erityisesti vuoden alussa, kun on talvi, ilma on tukahduttavan lämmintä ja kosteata. Onneksi aurinko oli matkamme aikana useimmiten piilossa.
Rakkaudesta ja siihen liittyvistä asioista puhutaan avoimesti, tosin ei kovin vakavasti. Miehille kyvykkyys on luontainen ylpeilyn aihe. Miehet ovat avoimesti mielissään latinorakastajan maineestaan. Naisille kilpailukyky miesmarkkinoilla on ilmeisesti ainakin yhtä tärkeätä, vaikka he eivät puhu siitä avoimesti. Kauneusleikkaukset ovat kuitenkin arkipäivää. Perhesuhteet ovat tärkeitä, mutta tapaamistani kolme- ja nelikymppisistä ihmisistä osa oli sinkkuja ja heidän parinhakuongelmia seuratessaan ei voinut olla ajattelematta, miten samankaltaisia ihmiset ovatkaan eri puolilla maapalloa.
Iliana, vähän päälle nelikymppinen upea nainen, jolla oli takanaan yksi avioliitto ja kaksi täysikasvuista poikaa, oli juuri löytänyt komean argentiinalaisen miehen. Heidän suhteessaan oli menossa kuuma alkuhuuma ja tulevaisuus näytti toiveikkaalta. He ovat nyt, vuotta myöhemmin edelleenkin onnellisesti yhdessä. Koska Ilianan lempinimi oli Pocahontas niin hänen miesystäväänsä kutsuttiin Mapucheksi, Pocahontaksen lempipesukarhuksi. Nimestä tuli niin suosittu, etten saa enää päähäni miehen oikeata nimeä. Muistan kuitenkin, että meidän läksiäisjuhlissa matkan viimeisenä iltana he grillasivat pitkätukkaisen poikansa kanssa maailman herkullisinta naudanlihaa. Tämä taitaa olla argentiinalaisilla geeneissä.Latinojen suhtautuminen omaan ruumiiseensa ja fyysiseen läheisyyteen on mutkatonta ja luonnollista riippumatta ulkomuodosta tai iästä. Salsateekissä nähtiin iäkkäitä rouvia irrottelemassa nuorten joukossa eikä kukaan ihmetellyt. Toisaalta taas samassa paikassa järjestetty perreokilpailu vaikutti jo liiankin intiimiltä. Ecuadorissa pariskunnat koskettelevat suloisesti toisiaan julkisilla paikoilla.
Palaan taas tähän kahviongelmaani. Hyvää kahvia on lähes mahdotonta saada. Kahvia pyydettäessä tuodaan joko tavallista pikakahvia cafe negro tai kuumaa vettä ja kahvitiivistettä. Hampurilaisravintoloista saa tavallista suodatinkahvia. Joissakin ravintoloissa ei saa kahvia enää aamiaisen jälkeen ja pahin kaikesta on keitettyyn maitoon laitettu pikakahvi. Kuitenkin, eräässä hienossa kauppakeskuksessa oli ranskalaistyylinen gourmet-kahvila, josta sain elämäni parasta capuccinoa. Ainakin sillä hetkellä se tuntui siltä.
Seuraavissa jaksoissa lisää rannikosta, latina-amerikkalaisesta saippuasarjasta ja inkojen kylästä Ingapircasta korkealla vuorilla...
